An extremely unbelievable book which isn't too well written. The author is one of the leading mystery writers of Finland, and her former books have been much, much better. A extremely stupid female bodyguard has some problems with Russian criminals, makes love with a handsome double or triple agent, and has some very hard to believe encounters with different people.
Tämä arvostelu tulee sisältämään runsaasti spoilereita. Jos et ole lukenut tätä kirjaa, suositellen että et lue arvosteluani. Tai tarkemmin ajatellen, ehkä kannattaa kuitenkin lukea tämä arvostelu mieluummin kuin kirja.
Yleensä olen pitänyt Leena Lehtolaisen kirjoista, ja olen lukenut varmaan ne kaikki. Ihan suurilla odotuksilla tätäkin sitten aloitin. Pettymys oli aika paha.
Kirja kertoo naispuolisesta henkivartijasta, Hilja Ilveskerosta, joka lapsellisen pikaistumisen vuoksi eroaa tehtävistään. Myöhemmin samana iltana kun hän yrittää sopua työnantajansa kanssa, hän onnistuu tulla huumatuksi. Ja liikenainen jonka vartijana hän toimi on kuollut, ammuttu. Ovatko hänen enemmän tai vähemmän hämäräperäiset liiketuttavansa syyllisiä tähän tekoon? Vai onko Hilja itse tappanut huumattuna entisen työnantajansa?
En ole ikinä lukenut yhtään Harlekiini-sarjan kirjaa. Tämä kirja on osapuilleen sellainen, jonkalaisia olen ajatellut Harlekiinit-romaanien olevan. Ei erityisen hyvin, varsin yksinkertaisella kielellä kirjoitettu, epäuskottava ja naurettava juoni, runsaasti romantiikkaa ja seksiä, joka sekin on enemmän tai vähemmän epäuskottavaa, ja onnellinen loppu, jossa sankaritar saa urhean alfa-uroksensa. Hilja on muka käynyt kovatasoisen henkivartijakoulun New Yorkissa. Mitään hän ei siellä näytä oppineen, muuta kuin ajoittain liiallisuuksiin menevän paranoidisuuden. Paitsi tietysti silloin, kun pitäisi olla vähän paranoidinen. Hän tekee koko ajan aivan tolkuttoman älyttömiä virheitä ja ratkaisuja. Erotaanpas kesken työtehtävää äkkipikaisesti viimekädessä älyttömän pienen syyn takia. Poistetaanpas viesti, joka voisi olla todistamassa ulkopuolisen murhaajan olemassa olosta. Rakastutaanpas noin vain ensisilmäyksellä mieheen, joka on todennäköisesti parhaimmillaan pahiksien vakooja, ja pahimmillaan tullut likvidoimaan Hiljan itsensä turhana todistajana ja silminnäkijänä.
Juonenkäänteet kirjassa ovat myös täydellisen naurettavia, ja vain pahenevat loppua kohden. Jotenkin Suomenlahden kaasuputki (joka vie kaasua Saksaan) pahentaa Suomen energiariippuvuutta Venäjästä. Ja pahis oligarkki, joka vastustaa putken rakentamista, saadakseen öljynsä varmemmin kaupaksi aikoo sabotoida hanketta radioaktiivista isotooppia mereen levittämällä. Logiikkaa tässä kyllä jää pahasti auki, mitäs haittaa sen isotoopin levittämisellä muka kaasuputken laskemiseen olisi? Uhkailukin tyyliin: ”Ostatte minulta öljyä tai tuhoan meren” ei ehkä ihan uskottavalta vaikuta. Enkä kyllä ole kuullut, että öljyn kaupaksi saamisessa ylivoimaisia vaikeuksia olisi ollut muutenkaan.
Hyvin erikoisia sattumia tapahtuu koko ajan parhaaseen deus-ex-machina tyyliin. Juuri kun Hilja on menossa vapauttamaan siepattua kansanedustajaa, niin sieppareiden huvilalle on sattumalta tilattu ilotyttö, joka sattumalta ajaa kolarin matkalla, ja sitten sattumalta Hiljaa luullaan kyseiseksi ilotytöksi, ja sattumalta ilotytön ”työasuun” kuuluu mm. lasso, jolla on helppo pääpahis sitoa, ja sattumalta huvilallle on jäänyt jonkin transvestin jäljiltä seksikkäät kengät, jotka ovat niin isot, että Hilja ase mahtuu niihin.
Muitakin virheitä kirjaan mahtuu, poistaapa Hilja yhdessä vaiheessa yksittäisiä valokuvia CD-ROM levyiltä. Mitähän se Read-Only-Memory mahtoikaan tarkoittaa?
Tekstikin on jotenkin paljon yksikertaisempaa, ja vähemmän nautittavaa kuin aikaisemmissa Leena Lehtolaisen kirjoissa. Mikä idea tässä romaanissa oikein oli? Joissain ammattiarvioissa taidettiin miettiä sitä onko kirja parodia. En tiedä tekeekö se, että hyvä kirjailija kirjoittaa huonon kirjan, kirjasta parodian.
355 s.
No comments:
Post a Comment